Eilisessä Ilkassa ilmestyi arvioni Ateneumin taidemuseon Arjen sankarit -näyttelystä (18.2.–15.5.). Hyvä kun ehti, koska näyttelyaikaa ei enää paljoa ole. Olen muuten vähän ajatellut, että näyttelyssä kannattaisi käydä vielä uudestaankin – sen verran kiinnostava se oli.
Todellisuus näyttäytyy voimallisesti
Moni mieltää taidemuseon tärkeimmäksi tehtäväksi näyttää hyvää taidetta. Aika usein museon tehtävä voi kuitenkin olla pikemminkin kulttuurihistoriallinen kuin esteettinen.
Tämän kevään päänäyttely Ateneumin taidemuseossa on täynnä taidetta, jota juuri kukaan taidehistorian asiantuntija ei nimittäisi kovin hyväksi taiteeksi – ei, vaikka mukana onkin jokunen Eero Järnefeltin, Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edelfeltin tunnettu mestariteoskin.
Näyttelyn aiheena on naturalismi ja erilaiset naturalistiset virtaukset, jotka olivat vallalla 1800-luvun lopulla. Näyttelyn ovat järjestäneet yhdessä Amsterdamin Van Gogh -museo ja Ateneumin taidemuseo. Yhteistyön tuloksena olemme saaneet katsoaksemme sekä kulttuurihistoriallisesti merkittävän ja äärimmäisen kiinnostavan näyttelyn että myös hyvän tilaisuuden sijoittaa suomalaista ilmaisua laajempiin kansainvälisiin yhteyksiinsä. Viimemainittua seikkaa ei kannata aliarvioida, sillä oma taiteemme asettuu aivan liian harvoin vertailtavaksi kansainvälisten rinnakkaisilmiöiden kanssa. Vielä hienompaa se on kun sen tekee joku taho, jolla ei ole mitään kansallista projektia tai brändiajattelua takanaan. Tässä näyttelyssä pääkuraattorina on toiminut tunnettu naturalismin asiantuntija, Minneapolisin yliopiston professori Gabriel P. Weisberg, joka on myös kirjoittanut mittavan osan näyttelyn yhteydessä ilmestyneestä komeasta kirjasta. Pohjoismaista ja venäläistä taidetta käsittelevän luvun kirjaan on kirjoittanut Leedsin yliopiston professori David Jackson. Näin saamme ikään kuin puolueetonta vertailua.
Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893. Ateneumin taidemuseo.
Eero Järnefelt: Johanna Kokkonen mallina teokseen Raatajat rahanalaiset.
Näyttelyn aiheena on naturalismi ja erilaiset naturalistiset virtaukset, jotka olivat vallalla 1800-luvun lopulla. Näyttelyn ovat järjestäneet yhdessä Amsterdamin Van Gogh -museo ja Ateneumin taidemuseo. Yhteistyön tuloksena olemme saaneet katsoaksemme sekä kulttuurihistoriallisesti merkittävän ja äärimmäisen kiinnostavan näyttelyn että myös hyvän tilaisuuden sijoittaa suomalaista ilmaisua laajempiin kansainvälisiin yhteyksiinsä. Viimemainittua seikkaa ei kannata aliarvioida, sillä oma taiteemme asettuu aivan liian harvoin vertailtavaksi kansainvälisten rinnakkaisilmiöiden kanssa. Vielä hienompaa se on kun sen tekee joku taho, jolla ei ole mitään kansallista projektia tai brändiajattelua takanaan. Tässä näyttelyssä pääkuraattorina on toiminut tunnettu naturalismin asiantuntija, Minneapolisin yliopiston professori Gabriel P. Weisberg, joka on myös kirjoittanut mittavan osan näyttelyn yhteydessä ilmestyneestä komeasta kirjasta. Pohjoismaista ja venäläistä taidetta käsittelevän luvun kirjaan on kirjoittanut Leedsin yliopiston professori David Jackson. Näin saamme ikään kuin puolueetonta vertailua.
Elämän ilmausta
Naturalismia ei ole ihan helppo määritellä – varsinkaan suhteessa realismiin. Molemmat kun pyrkivät uskolliseen todellisuuden kuvaamiseen. Naturalismi onkin ehkä hedelmällistä nähdä jonkinlaisena realismin äärimuotona, johon liittyy myös paljon tyylillisiä seikkoja, muun muassa yleensä vaikuttavan iso teoskoko. Ranskalainen kriitikko Jules-Antoine Castagnary totesi jo 1800-luvulla: ”Naturalistinen koulukunta on todennut, että taide on mitä suurimmassa määrin elämän ilmaus ja että taiteen ainoa päämäärä on tallentaa todellisuutta niin voimallisesti kuin se näyttäytyy; taide on totuus, joka tasapainottaa itseään tieteen avulla.”
Mausteena oli usein myös tietty proletaarinen henki, jonka myötä tarkkailtiin yleensä vähäosaisia ja arjen ankaruutta.
Fernand Pelez (1843–1913) Ilman suojaa, 1883, öljy kankaalle, Petit Palais, Musée des Beaux-Arts de la Ville de Paris.
Mausteena oli usein myös tietty proletaarinen henki, jonka myötä tarkkailtiin yleensä vähäosaisia ja arjen ankaruutta.
Naturalismi oli monimutkaisessa vuorovaikutussuhteessa myös valokuvan ja elokuvan kanssa, ja tästä ulottuvuudesta näyttelyyn onkin rakennettu paljon kiinnostavia rinnastuksia.
Naturalismi ei ollut edes omina aikoinaan kriitikoiden erityisessä suosiossa, koska kysehän oli erityisen luovuuden sijaan varsinaisesti kuvaamisen taitolajista, jossa omaperäisyys ja itsensä ilmainen oli asetettu taka-alalle. Ja näitä seikkojahan on totuttu pitämään hyvän taiteen mittatikkuina – niin silloin kuin nykyäänkin.
En minäkään kokenut näyttelyssä mitään erityisiä esteettisiä elämyksiä, mutta mielestäni näyttely oli aivan häkellyttävän kiinnostava. On myös syytä kiinnittää huomiota siihen, että tällaista kokoelmaa ei tätä epätrendikästä taidetta tulla kovinkaan usein näkemään. Teoslainoja on kaikkineen 41 museosta, ja taiteilijoita on mukana 42, joten projekti on ollut aika raskasliikkeinen.
Ja kytkeytyyhän näyttelyn tematiikkaa nykyiseen kulttuuripoliittiseen keskusteluunkin. Tämä on tyypillistä perussuomalaisten taidetta, mutta eiköhän vasemmistokin liity mieluusti teosten proletaariseen henkeen. Teoksia voi katsoa hyvin erilaisilla tavoilla ja erilaisista viitekehyksistä. Tätäkin voi mietiskellä ihan vakavissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti